Pähkäilen täällä nyt omia tuntemuksiani ja miksi toiseen ihmiseen kiintyminen ahdistaa.
Pidän itseäni ns. vapaana sieluna. Innostun helposti uudesta ja olen vaihtelunhaluinen. Olen vältellyt sitoumuksia esimerkiksi asumisen tai työpaikkojen suhteen. Olen matkustellut varsin paljon. Ystävyyssuhteissanikin pidän tietynlaisen etäisyyden. Ystäviä on suhteellisen paljon, mutta kukaan ei ole esimerkiksi sellainen, että tapaisimme joka viikko. Tämä sopii minulle.
Jos siis mies herättää minussa sellaista "obsessiivista" kiintymystä ja halua olla esimerkiksi jatkuvasti yhteydessä, minua alkaa ahdistaa - oma käyttäytymiseni. Tästä syystä kai ihastun jotenkin tavoittamattomiin miehiin esimerkiksi juuri tuon etäisyyden kannalta. En sanoisi, että minulla on sitoutumiskammo, mutta kammoan omaa sitoutumishaluani. Minua ei esimerkiksi varsinaisesti ahdista jos mies olisi kovinkin tosissaan kanssani. Mutta se ahdistaa, jos itse olen. Tuntuu, että laitan oman sieluni häkkiin ja annan avaimen toiselle.
Tasapainoa, tasapainoa... se on tämän vuoden tavoite ja motto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti