Houston, we have a problem.

Tekstihurmaaja kammoaa suhteita, jotka etenevät liian nopeasti. Daaliah kammoaa suhteita, jotka junnaavat paikallaan. Tekstihurmaaja haluaa tutustua rauhassa ja tämänhetkinen kommunikointi riittää hänelle. Daaliah on sitä mieltä, ettei pelkällä chattailulla tutustu toiseen tarpeeksi hyvin, tarvitaan myös puheluita ja tapaamisia. Daaliah haluaa kokonaisvaltaisen, oikean suhteen. Tekstihurmaaja ei sellaiseen pysty juuri nyt. Uskon jopa, ettei kyse ole siitä ettei hän pysty sellaiseen minun kanssani vaan ihan ylipäätään ei pysty sellaiseen. Erosta liian vähän aikaa ja traumaterapia käynnissä.

Minulla on vähän sellainen työnantaja olo. Minulla on auki Herra Oikean paikka. Tekstihurmaaja haki tähän paikkaan suurella innolla ja vaikutti siltä, että hänessä on kaikki ominaisuudet kohdallaan. Alkaa koejakso ja kaikki vaikuttaisi täydelliseltä. Mutta kyseessä on vaativa kokopäiväduuni, joka vaatii aktiivista soittelua ja työmatkoja, pelkällä sähköisellä viestinnällä sitä ei pysty hoitamaan. Alkaa vaikuttaa siltä, että kanditaatti ei henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi kykene vastaamaan näihin vaatimuksiin. Näyttää myös siltä, että harjoittelijan henkiset resurssit riittävät vain osa-aikatöihin ei kokopäivätöihin.

Tekstihurmaajassa on kaikki ominaisuudet kohdallaan, pientä epäspontaaniutta lukuunottamatta, mutta tämä ei riitä. Herra Oikean pesti vaatii enemmän. Jotta en turhautuisi ja vaatisi toiselta sellaista, mihin hän ei pysty, minulla alkaa olla sellainen olo, että kohta on jäähyn paikka. Herra Oikean paikkaa ei helpolla täytetä ja Tekstihurmaaja on vapaa hakemaan pestiin uudestaan, mutta tämän harjoittelujakson on ehkä aika päättyä.

Näin. Nyt juuri ei edes sureta, lähinnä helpottaa. Enkä nyt ihan vielä aio asiasta puhua, minulle on tulossa viikonloppuvieras, niin ehdin pari päivää asiaa vielä sulatella.

En näe tätä myöskään tarinan loppuna, yhden episodin kyllä. Nuo miehet tuppaavat tulemaan takaisin sitten kun tilanteet muuttuvat. Aina jos elämässäni on ollut mies, johon olen tuntenut vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kommunikointi on päättynyt syystä tai toisesta, miehestä on vielä kuulunut. Toisinaan mikään ei ole muuttunut ja toisinaan mies on pystynyt tarjoamaan minulle sen mitä tarvitsen  Nuori Kolli on esimerkki ensimmäisestä. Hän on jälleen aktivoitunut yhteydenpidossa, kommentoi ahkerasti Facebook-statuksiani ja eilen alkoi chattaillakin. Mieshän ei minua enää kiinnosta, eikä perusominaisuudet hänessä ole muuttunut miksikään. Hän heittää edelleen kaksimielistä, seksisuhteeseen viittaavaa läppää ja huomaavaisuutta hänessä ei ole yhtään sen enempää kuin ennenkään. Eksäni kanssa meillä taas oli 'rocky beginning' ja suhteemme lähti käyntiin vasta kuukauden yhteydenpitotauon jälkeen.

Eri maailmoissa

Viime päivinä olen pähkäillyt sitä, miten Suomen sisälläkin voi olla niin erilaisia kulttuureja. Varsinkin kun vertaa helsinkiläisyyttä muuhun Suomeen. Täällä asuessa kansainvälisyys, taide/kulttuuri, erikoisempien vaihtoehtojen saatavuus on arkipäivää ja huomaankin eläväni sellaista kaupunkilaiselämää, jossa kaveripiiri on kansainvälistä ja korkeakoulutettua, vapaa-aikanani käyn erikoisissa kulttuuritapahtumissa, äänestän Vihreitä ja käyn syömässä milloin mitäkin uutta ja mielenkiintoista. Vähän sellaista hifistelyä ja snobbailua, mikä ei siltä kuitenkaan tunnu kun itse elää sitä elämää ja noista asioista on aidosti kiinnostunut.  Ei tarvinnut kuin asua vuosi Espoon puolella ja ympärillä oli tyystin erilainen todellisuus.

No, miksikö näitä asioita sitten pähkäilen. Koska Tekstihurmaaja ei edusta tätä minulle tuttua maailmaa. Helsingin näkökulmasta hän asuu maalla, ulkona syödessä vaihtoehdot ovat kebab ja pizza, kulttuuritapahtumia on tasan se yksi musiikkifestivaali kesällä ja kovin kansainvälinenkään ei tuo pikkukaupunki tuskin ole. Tekstihurmaaja ei ole akateeminen, hän ei äänestä Vihreitä, hän on matkustellut vain murto-osan siitä kuin minä. Minulle tuo maailma on tuttu ajoista ennen lukioon lähtemistä. Se oli se maailma jota karkuun lähdin tavoitteenani nähdä ja kokea mahdollisimman paljon.

Tänään mietin, että olemmeko ihan eri maailmoista ja voisiko nämä meidän maailmat ikinä yhdistyä? Kuitenkin kaikista noista nettideittimiehistä, jotka oli valmiiksi lähempänä tätä minun maailmaani, ei kukaan samalla tavalla ole tuntunut yhtä läheiseltä. Noiden miesten kohdalla minua jäi aina mietittyttämään jokin tietty luonteenpiirre tai ominaisuus. Tekstihurmaajan luonne on kaikkea mitä miehessä kaipaan: hän on huomaavainen ja kohtelias, keskustelutaitoinen, aina kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu, herkkä, hauska, luova ja  avarakatseinen. Niin, mies ei ehkä elä samassa maailmassa minun kanssani, mutta mikä painaakaan eniten vaakakupissa? Samanlainen elämäntapa vai miellyttävä luonne?

Maailmojen yhdistymisessä voisi tulla eniten ongelmia ehkä siinä vaiheessa, jos tavattaisiin, alettaisiin seurustella ja jossain vaiheessa pähkäiltäisiin, missä asua.Ei minusta taitaisi olla muuttamaan enää mihinkään pikkukaupunkiin, ellei se olisi enintään 50 km päässä Helsingistä. Mies väittää olevansa vailla vahvaa paikkakuntaidentiteettiä mutta niinköhän viihtyisi Helsingissä?

No mutta, Pekka Haaviston parisuhde olkoon esimerkki siitä, että eri maailmat voivat yhdistyä. Peukut pystyyn, että pääsee toiselle kierrokselle! Olettehan äänestäneet?

Huomionkipeä nainen

Huomaan tässä suhteenpoikasessa kaipaavani erityisen paljon huomiota. Olen saanut tätä Tekstihurmaajalta paljonkin, mutta huomaan aina viikonloppuisin jääväni "puutteeseen". Itse olen arkisin kiireisin ja silloin ehdin yleensä chattailemaan vasta ysin jälkeen, mutta näen, että mies on koko päivän online. Viikonloppuisin taas minulla olisi parhaiten aikaa, mutta silloin mies on suurimman osan ajasta bändiharkoissa ja hengaa arkipäivät töissä olleiden kavereidensa kanssa, vaikka yleensä aina viikonloppuisinkin jossain välissä jutellaan.

Eli lopputuloksena on yhdistelmä: Daaliah juttutuulella + mies kiireinen = Daaliah turhautuu ja kehittelee vaikka mitä skenaarioitaan päässään.Vaikka kyllä niitä tuo mieskin näköjään kehittelee. Kun viikko sitten vähän jäähdyttelin itseäni ja pidin pari päivää taukoa yhteydenpidossa ja menin takaisin "online", niin mies heti ensimmäisenä kommentoi poissaoloani ja sanoi ihmetelleensä missä olen (sillai söpösti eikä ahdistavasti), vaikka välissä oli vain pari päivää. 

Olisi kiva osata relata ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Olen vähän sellaista murehtijatyyppiä. Ei siinä sinänsä mitään, osaan käyttäytyä näistä epävarmuuksistani huolimatta tai ainakin jutella niistä rakentavasti. Mutta kivointa olisi osata ottaa sillä tavalla rennosti, ettei heti yhden päivän vähäisemmän yhteydenpidon jälkeen olisi ihan näin huomionkipeänä.

Ja kun edelleenkään tässä ei olla missään suhteessa. On vain mies, joka on minusta hirveän kiva, mutta kaukana ja ei ehkä vielä ihan sellaisessa henkisessä tilassa, että haluaisin kunnon suhdetta hänen kanssaan aloittaakaan. Vaikka me kyllä juteltiin miehen erosta ja hän sanoi itse olleensa aloitteentekijä siinä ja ettei siinä suhteessa ollut kukaan onnellinen pitempään aikaan.

Noh, mutta.. nyt on näköjään mies kömpinyt hereille ja haluaa chatata :) Ne harrastaa läpi yön valvomisia kavereidensa kanssa viikonloppuisin. Nyt on sitten korjattu autoa... Hmm.... ihan teinimeininkiä :D

Mikset sä soita?

Mun eksän piti tulla vierailulle tänään hakemaan vanhoja valokuviaan, jotka putkahti muuton aikana esille. Ideana oli muutenkin ihan vaan vaihtaa kuulumisia. No sitten meni aikataulut jotenkin ristiin ja herra ei tuukaan. Mulla meinasi mennä vanhasta muistista hieman hermot herran epämääräisyyteen! Sitten muistin, että eihän mulla ookaan "oikeutta" vetää herneitä nenään. Enhän mä kavereihinkaan niin tuohdu, jos ihmisen aikataulut ei meekään yksiin omieni kanssa. Tai oikeastaan mulla meni hermot tuohon eksään sen takia, että kun puhelimessa yritettiin mallailla aikatauluja, niin hän sitten sanoi, että niin pitikö mun korjata sitä sun läppäriä - että senkö takia piti tulla käymään. Daa! Ihan vaan oli kuulumisia tarkoitus vaihtaa ja sen hakea ne valokuvat eikä tulla millekään velvollisuuskäynnille.

No mutta. Pähkäilin, että miksi tämä episodi sai mut niin tuohtumaan. Tajusin, että mua itseasiassa ärsyttää se, että Tekstihurmaaja on niin luurikammoinen, ettei soita mulle. Hän joulun aikoihin jo mietti päivääkin, milloin soittaa - mutta silloinkin käytti sanaa ehkä. Ihan ekahan mä uhkasin soittaa hänelle ja hän oli niin, että eikun hän soittaa minulle. Tiedän, että ollaan puhuttu hitaasti etenemisestä ja niin päin pois, mutta kyllä tässä nyt jotain "edistystä" haluaa kuulla. Ajattelin nyt sitten sanoa ihan suoraan, että haluaisin, että hän soittaa minulle ja että se on tärkeää.

Vanhan ajan herrasmies

Tekstihurmaajalla on vanha sielu. Hän tykkää sellaisista ihmeen nostalgiajutuista, vanhoista tapahtumista, vanhoista populaarikulttuurin tuotoksista, vanhoista ihmisistäkin. On jotenkin sellainen entisaikojen  herrasmies luonteeltaankin. Avulias ja huomaavainen. Kuitenkin samalla ihan babyface ja poikamainen.

Tää hitaasti eteneminenkin jotenkin sopii siihen kuvaan. Luulen, että sitten kun tavataan, niin minä olisin jo ihan, että nyt mies - on odotettu tarpeeksi kauan. Ja hää varmaan ois sittenkin vaan ihan herrasmies. 

Kahden koulukunnan nettideittaajia

Sisko kertoi Pohjalainen-lehdessä olleesta jutusta (9.1.2012 lehdessä, artikkelia ei näköjään pääse lukemaan ilman digilehdestä maksamista), jossa nettideittailijoiden kerrottiin jakautuvan kahteen koulukuntaan. Niihin, jotka pyrkivät tapaamaan mahdollisimman nopeasti ja niihin, jotka kirjoittelevat pidempään. Ensimmäisen koulukunnan ihmiset uskovat nimenomaan sen fyysisen kemian tsekkaamisen tärkeyteen ja toinen koulukunta uskoo, että sen fyysisen puolen merkitys vähenee kun tutustuu toiseen sisältäpäin.

Kuuluin lähes koko viime vuoden tähän ensimmäiseen koulukuntaan. Kirjoittelua oli keskimäärin viikko ennen tapaamista ja eipä sitä paljon pidempään olisi jaksanut jatkaakaan, kun loppui aiheet kesken. Sitten tavattiin ja todettiin, että eipä tässä mitään suurta kolahdusta tapahtunut, ei tapahtunut tekstin tasolla eikä sitten livenäkään. Nuorta Kollia lukuunottamatta.

No. Nyt olen sitten siirtynyt tuohon toiseen koulukuntaan.  Olen tutustunut perinpohjaisesti ihmiseen kirjoittelemalla, eikä vieläkään ole sellainen olo, että tapaamisella olisi hoppu.

Nopea tapaaminen yhdeksään kertaa = ei tuloksia.
Hidas tutustuminen kirjoittelemalla = ??????

Lukijat hoi! Kumpaa koulukuntaa kannatatte? 

Möröt pienenee puhumalla

Meillä oli tosi hyvä keskustelu eilen Tekstihurmaajan kanssa. "Puhuttiin" useampi tunti tähän meidän juttuun liittyvistä asioista. Muun muassa siitä missä tahdissa halutaan edetä. Se on hurja, miten isoiksi nuo möröt kasvaa omassa mielessä. Ja miten hienoa onkaan kun niistä pystyy puhumaan toisen kanssa. En ole tainnut ennen ollakaan sellaisessa suhteessa, että niistä olisi kunnolla pystytty puhumaan. Eksän kanssa kun yritti puhua, niin hän meni totaalisen lukkoon. Saattoihan niissä omissa kommunikointitaidoissakin olla silloin parannettavaa. Laastarimiehen kanssa ei myöskään sen kummemmin puhuttu asioista muuten kuin ehkä vitsailemalla.

Oon kyllä huomannut nuo klassiset opit omista tunteista ja peloista puhumisesta toimiviksi. Eli sen sijaan, että lähtisi esim. syyttelemään toista, niin vaan toteaa asian laidan. Tyyliin, huomasin, että käyt edelleen profiissasi ja siitä tuli minulle epävarma ja hämmentynyt olo. Niin simppeliä ja silti niin hemmetin vaikeaa.

Luottamusta ei rakenneta hetkessä, eikä peloista pääse yhdessä yössä eroon. Näin se on. Hyvällä alulla taidetaan kuitenkin olla.