Tahdommeko toisiamme?

Kuuntelen taas Anna Puuta. Tällä kertaa puhuttelee biisi Uskomaton juttu.

Miltä tuntuu nyt?
Vaikea sanoa
puoliksi unta ja puoliksi satua
----
Mistä tuulee nyt?
Mahdoton sanoa
----
Uskomaton juttu, kertakaikkiaan.

Mitä aion nyt?
Ei mitään hajua
ehkä tää kaikki on eilistä huomenna
huulilla ensimmäinen suudelma.

Oloni on ehkä samalla tavalla hämmentynyt mutta mieleni on kirkkaampi kuin kuukausiin, ehkä vuosiin. Olen oppinut tuntemaan itseäni paljon paremmin, oppinut tuntemaan rajani. Minulla on ehjä olo.

Miltä tuntuu nyt? Mistä tuulee nyt? Mitä aion nyt? Nämä on ehkä ne erityisesti rakkauselämään liittyvät kysymykset. Voi olla, että nyt ensimmäistä kertaa tunnen oloni tasapainoiseksi ja onnelliseksi tässä ja nyt, itseni kanssa, miehestä ja miehistä riippumatta - tai ehkäpä heistä huolimatta. Jos totta puhutaan, olen kokenut rakkaussuhteet aina jollain tapaa ahdistaviksi. Mitä se toinen ajattelee ja tuntee, tuleeko tästä mitään, pitäisikö minun toimia eri tavalla? Voi olla, että olen valmis päästämään irti noista kysymyksistä ainakin vähäsen. Muuten kokonaan, koska sitten loppuisi tämän blogin kirjoittaminen!

Me ollaan Tekstihurmaajan kanssa jonkinlaisessa taitekohdassa. Luulen, että kumpikin voi nyt paljon paremmin kuin joulukuun puolessa välissä, jolloin Tekstihurmaaja oli selkeästi onneton - erosta ei ollut pitkä aika, hän nukkui huonosti ja näki painajaisia. Minäkin olin vielä burn outin kourissa ja harrastin nettideittailua lähes pakonomaisesti. Se oli eräänlainen pakokeino, vähän niinkuin tämä bloginkin kirjoittaminen. Minä kaipasin stoppia tuohon sarjadeittailuun ja uutta energiaa ja Tekstihurmaaja pakoa pahasta olosta. Jostain luin, että rakastuminen syntyy muutoksen tarpeesta. Jokin siinä aiemmassa elämäntilanteessa ei tyydytä.

Entä nyt sitten? Minä voin paremmin ja niin voi varmasti Tekstihurmaajakin. Olemme auttaneet toisiamme voimaan paremmin. Siksi sellainen "urgency" ja rakkauden huuma ei ole enää tarpeen. Enää ei ole tarvetta paeta, kun olo on jo hyvä siinä omalla paikallaan. Vieläkö me tarvitsemme toisiamme? Tai nyt kun emme enää tarvitse, tahdommeko me toisiamme?

Onnen ainekset ja ripaus vatvomista

Onpa ollut hyvä viikko. Tällä viikolla on moni mietityttänyt asia loksahtanut kohdalleen. Rahatilanteeseen tuli helpotusta. Sain kutsun hyvin potentiaaliseen työhaastatteluun. Olen löytänyt itselleni sopivan työskentelyrytmin ja unirytmikin on vakiintunut. Olen oppinut erottamaan työajan ja vapaa-ajan. Syön hyvin ja liikun tarpeeksi. Olen ollut erittäin sosiaalinen, pitänyt yhteyttä ystäviiin ja menin toisen kerran uuden harrastuksen pariin eli sitä voi alkaa kutsua harrastukseksi. Onnen ainekset alkaa olla kasassa :)

Niin, ja olen löytänyt jonkinlaisen kompromissin suhtautumisessani Tekstihurmaajaan. Itseasiassa hyvin paljon on auttanut se, että muut elämän osa-alueet alkaa olla balansissa. On tehnyt hyvää pitää muutama päivä taukoa yhteydenpidosta ja keskittyä ihan muihin asioihin. Pidän miehestä edelleen, mutta hänellä ei voi olla niin suuri rooli elämässäni kuin on ollut viimeiset 1½ kuukautta. Haluan olla yhteydessä mutta harvemmin ja koska tuo yhteydenottamisen balanssi vatvotuttaa minua, niin pidän sitten vain kiinni yksinkertaisesta säännöstä: voin olla keskustelunaloittaja joka toinen kerta. Itse asiassa, nyt kun mietin, Tekstihurmaaja on viimeisen viikon aikana aloittanut keskustelun kolme kertaa ja hän aloitti sen edellisen kerran. Eli hänen näkökulmastaan olen ollut varmaan hyvinkin passiivinen :) En oikein tiedä, miksi tästä asiasta jotenkin hermostuin. Varmaan siksi kun joinakin kertoina kun olen ottanut yhteyttä, mies on ollut puuhailemassa jotain muuta yhtäaikaa, eikä ole ehtinyt kunnolla juttelemaan. On tullut sitten sellainen olo, että hänen pitäisi olla keskustelualoittaja kun on kerran niin "kiireinen". Mutta itseasiassa viimeksi, kun hän aloitti juttelemisen, en ehtinyt itse jutella kun olin skypessä kaverin kanssa yhtäaikaa. No mutta, nyt minun tekee taas mieli jutella hänen kanssaan, joten en tee asiasta sen isompaa numeroa ja aloitan itse keskustelun. Sitten keskustellaan seuraavan kerran kun hän haluaa.

Mr. Right but not the Right Time?

Hmm..mmm... Tekstihurmaaja hurmaa edelleen. Hän on minusta aidosti hieno ihminen ja me ihan aidosti pidämme toisistamme. Tähän luotan, mutta tätä ajoitusta hieman mietin. Voi olla, ettei aika ole vielä kypsä sille, että aloittaisimme suhteen tosissaan. Miehen erosta on liian vähän aikaa ja hänen terapiansa on vielä pahasti kesken. Vaikken yhtään epäilekään miehen tunteita ja yhteensopivuuttamme, hän etsii edelleen helpostusta pahaan oloon. Hän on sanonut sellaisia asioita kuin: "elämäni olisi niin paljon ankeampaa ja köyhempää ilman sinua"  ja "en tiedä kestäisinkö enää yhtään vastoinkäymistä rakkaudessa". Eli toisin sanoen mies ei ole vielä oppinut olemaan onnellinen yksin.

Laastarisuhteessahan on kyse siitä, että etsitään eron jälkeen nopeasti joku paikkaamaan tyhjää oloa ja buustaamaan itsetuntoa. Tällöin kelpaa helposti kuka vaan ja sinulle epäsopivakin ihminen. Laastarisuhteet sitten yleensä päättyvät, kun eronnut "eheytyy" ja toteaa, ettei laastariksi sipaistu henkilö olekaan itselle sopiva. Itsekin olen toiminut näin. Olen ehdottomasti laastari Tekstihurmaajalle, mutta olen samalla varsin vakuuttunut yhteensopivuudestamme. Eli siinä mielessä en pelkää dumpatuksi tulemista.

Ylipäätään olen ilokseni huomannut, että minusta on kasvanut varsin "secure in relationships" eli minusta ei tunnu siltä, että onneni on riippuvainen rakkaussuhteesta tai siitä, mitä rakkaussuhteessa tapahtuu. Harrastan kaikenlaisten "rakkausvinkkien" lukemista netistä (hehe) ja tässä "Overcoming insecurity in relationships" -artikkelissa kuvataan mielestäni hyvin sitä, mistä tässä rakkaussuhteisiin liittyvässä turvallisuuden/turvattomuuden tunteessa on kysymys. Kirjoittelen seuraavaksi pääpointteja tästä artikkelista.

Jos on vielä pahasti rikki aiemmista suhteista tai muuten epävarma kiintymyssuhteissaan, niin voi olla tällaisten kysymysten piinaama: Hylkääkö hän minut? Olenko tehnyt jotain väärin? Tämä on liian hyvää kestääkseen!
Tällöin alkaa nähdä ongelmia myös siellä missä niitä ei ole. Artikkeli antaa seuraavanlaisia ajattelutapavinkkejä tilanteen helpottamiseen:

1. En sekoita mielikuvitusta ja todellisuutta ja näe mörköjä siellä missä niitä ei ole.
2. Vältän "varmuusloukkua" eli en ajattele, että suhteen pitäisi olla juuri sellainen kuin haluaisin sen olevan. Opin elämään ja rentoutumaan epävarmuudesta huolimatta.
3. Annan suhteelle tilaa hengittää.
4. En yritä lukea toisen mieltä.
5. En vertaa nykyistä suhdetta edelliseen, lähinnä edellisten suhteiden huonoja kokemuksia.
6. Etsin turvallisuuden tunnetta itsestäni. Haastan pelkoni ja epäilykseni. Opettelen ajattelemaan, ettei mikään elämässä ole varmaa ja että voin elää tämän tosiasian kanssa. Vaikka tämä suhde ei kestäisi, olen tarpeeksi vahva kestämään sen ja näen sen oppimiskokemuksena.

Eli toisin sanoen, MITÄ TAHANSA TAPAHTUU, KAIKKI ON OK. 

Oli aika, jolloin olin hyvin epävarma rakkaussuhteissani, sekoitin todellisuuden ja mielikuvituksen, en sietänyt epävarmuutta, en antanut suhteelle tilaa hengittää ja yritin lukea toisen mieltä. Nyt on toisin ja se on kaiken kokemani ja asioden pähkäilemisen ansiota. Olen onnellinen, että olen oppinut päästämään irti. En enää yritä kontrolloida suhteita ja miesten tunteita. Ymmärrän, että asiat tapahtuvat pitkälti omalla painollaan. Heikkoja hetkiä toki tulee, niinkuin varmasti kaikille, mutta annan niiden vyöryä läpi ja tiedän niiden olevan ohimeneviä.

Siksi olen nyt lähinnä vain onnellinen, vaikka en yhtään tiedä mihin tämä suhteenpoikanen on menossa ja vaikka en ole edes tavannut miestä vielä ja vaikka mies ei ole mielestäni vielä valmis suhteeseen. On hienoa huomata kykenevänsä ja uskaltavansa edelleen ihastua. Uskon rakkauteen ja siihen, että sitä tulee olemaan elämässäni yllin kyllin. :)

No jopas tuli pateettista tekstiä!

Nyt alan katsomaan Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarjaa (BBC, 1995). Hieno sarja, joka liippaa hyvinkin läheltä. Elisabeth Bennet rules!!

2. Treffit: Kyösti Pöysti

Toukokuu 2011

Tällä kertaa bongaan itse miehen ilmoituksen... hän on maalaillut itsestään hauskan ja hieman sekopäisen kuvan. Hullu tiedemies, näin hän itseään kuvaa. Meitä yhdistää kiinnostus scifiin, fantasiaan ja sarjakuviin. Pelleilemme ja pohdimme, mikä fiktiivinen hahmo olisi alter egomme. "Kyösti Pöysti? Oletko tosissasi?" Täytyy myöntää, että siinä vaiheessa kun mies kuvailee itseään Pasila-sarjan superneuroottisesti pikkumieheksi, niin odotukset hieman...niin no.. latistuu. Itselleni keksin pöyhkeästi alter egoksi Taru Sormusten Herrasta Galadrielin, haltijakunigattaren. Miehen kommentti onkin osuva: ehkä nämä meidän hahmojemme voimasuhteet näkyisivät  myös tosielämässä.


Mies pyytää treffeille ja vaikka olenkin skeptinen, suostun kutsuun. Tapaamme olutbaarissa. Ensimmäiset 15 minuuttia mies puhuu kyynärpäät pöydällä ja kädet suunsa edessä. On todella vaikea keskittyä siihen mitä toinen sanoo, jos ei näe puolia naamasta! Painankin miehen kädet jossain vaiheessa alas - noniin, parempi. Keskustelu sujuu kohtalaisesti.  Mies on älykäs, mutta jotenkin surumielinen. Hän sanookin, ettei ole maailman onnellisimpia ihmisiä. Niin.. mitäpä siihen sanot. Meillä on sama kotimatka takaisin, sanotaan moikat ja siinä se sitten oli. Kumpikaan ei ollut toiseen yhteydessä treffien jälkeen :)

SUMMA SUMMARUM: Jos treffeistä ei ole innostunut niitä ennen, niin niistä tuskin innostuu treffien aikanakaan. Lisäksi - en halua onnetonta miestä, en vain halua.